16.10.2023 >> Syysmaastoilua (375 sanaa, kirjoittanut VRL-14355 Olivia Höglundin näkökulmasta)
Punarautias tamma käänsi päänsä katsoakseen, mitä minulla oli kädessä. "Ei pölyharjaa kummempaa,” sanoin tammalle ääneen, ja näytin sille kädessäni olevaa harjaa. Gisil hinkkasi leikkisästi turpaansa siihen, jonka johdosta harja lipsahti kädestäni turvekarsinan pohjalle. “Noniin.” naurahdin, ja kumarruin nostamaan harjaa ylös.

Vaikka minulla ja Gisilillä ei ollut yhteistä historiaa kulunutta puolta tuntia pidempään, pidin siitä - se oli utelias ja eloisa hevonen, joka kuitenkin ymmärsi ihmisen oman tilan eikä ängennyt liian lähelle. Puhalsin harjasta suurimmat turpeen jäämät pois, ja heitin harjan tamman harjapussiin saadakseni molemmat kädet vapaaksi sen rapsuttelua varten. Aika ja paikka tuntui hiljalleen katoavan, kun rapsuttelin tammaa sen nuokkuessa puoliunessa. Siinä me seistiin, minä ja Gisil samalla kun aika ja ajatukset ajoi ohitsemme.

Yht’äkkiä Gisilin polvet notkahtivat ja puoliummessa olleet silmät räpsähtivät auki. Säpsähdin Gisilin ravistusreaktiota itsekin, ja katsoin silmät ymmyrkäisenä kun tamma venytti kaulaansa raastaakseen hampaillansa kylkeään. “Mikä nyt?” kysyin tammalta, ja ryhdyin rapsuttamaan sitä pitkillä akryylikynsilläni. “Osuitko sen vilunappiin?” naisääni kysyi karsinan ulkopuolelta. “Jos sen säkään osuu, se saa aina kauhean ravistuskohtauksen ja sitten sitä pitää raapia sään alueelta.” naisääni jatkoi samalla, kun raavin tammaa vimmatusti.

“Hupsu tyttö.” sain vihdoin sanottua, kun Gisil suoristi kaulansa näyttääkseen, että tilanne oli mennyt suurimmilta osin ohi. “Vai vilunappi.” sanoin ja naurahdin ääneen. Tilanne tuntui oudolta, mutta se oli tavallaan aika huvittava. En ollut nähnyt vastaavaa reaktiota koskaan aikaisemmin.

Kun olin harjannut Gisilin, satuloin sen lähteäkseni muiden tallilaisten mukana maastoon. Meidän oli määrä mennä tunnin, ehkä puolentoista tunnin pituinen lenkki ja nauttia syksyn ensimmäisistä tuulisista päivistä. Gisilin vakuutettiin olevan ihan kelpo ratsu, joka ei turhia säikkyisi, joten lähdin matkaan varsin luottavaisin mielin.

Maastossa pidimme Gisilin kanssa perää; se eteni muiden hevosten perässä niiden tahtia, enkä juuri tarvinnut kaasua, jarrua tai rattia. Paitsi sen yhden kerran, kun nostimme ensikertaa laukan ja Gisil oli sadasosasekunnin sitä mieltä, että se on vihdoin villi ja vapaa villihevonen ja se otti pienen koikkaloikan innostuksissaan. Ei se mitään suurta ollut, jonkinlainen pieni pukki yhdistettynä jalkojen sotkeutumiseen, mutta oli kuitenkin. Gisil kuitenkin malttoi pysyä housuissaan, ja laukkasuoran lopussa se jo rentotui ja tyytyi siihen kohtaloon, että se joutaisi vielä lenkin päätteeksi kotitallilleen Valmaryaan ikuisen vapauden sijaan.

Tallille takaisin saavuttuamme huuhtelin tamman pikaisesti pesukarsinassa, jonka jälkeen heitin sille villaloimen päälle. “Kiitos tästä päivästä, oot mahtava.” hymähdin päivän ratsulleni, ja ojensin sille kevyttoppaliivini taskusta porkkanan palan.